8. syyskuuta 2013

Keskustelua keskiluokkaisuudesta maailmalla

Aina välillä työreissussa tulee luppoaikaa, jonka voi viettää paikallisten kolleegoiden kanssa jutustellessa. Kun kyllästymme työ- ja toimialajorinoihin, niin usein kyselen kolleegoiden elämästä: mitä he harrastavat ja tekevät vapaallaan, miten lomat vietetään, onko lapsia ja miten heidän koulunsa hoituu, onko pitkät työmatkat jne.

Viimeksi istuimme asiakkaan työpaikkaruokalassa Istanbulissa: minä, kolleega, asiakas ja kilpailija. Kaikki siis koulutettua keskiluokkaa, mutta maiden demografiat ovat varsin erilaiset. Myöhemmin mukaan liittyi kaksi kolleegaa lisää, joista nainen on oman firman joukkion pomo ja vastaa isosta asiakkaasta. Istanbulin toimistolla on muuten naisia enemmän kuin omallani. Pomon liittyminen seuraan tuntui hiukan hillitsevän kielenkantoja ;)

Ennen pomon tuloa ehdimme keskustelemaan voimakkaassa murroksessa olevasta toimialastamme sekä työn ajoittaisesta hektisyydesta. Kukaan meistä ei pystynyt kuvittelemaan jäävänsä alalta eläkkeelle. Turkkilaisten kolleegoiden eläkeikä on tällä hetkellä 62, eläkeikää on nostettu rajusti. Kolleegan isällä oli mahdollisuus jäädä eläkkeelle 30 työssäolovuoden jälkeen - siis reilusti alle 60-vuotiaana. Osa uskoi jaksavansa duunia tuohon ikään, mutta ei uskonut työn pysyvyyteen. Uhkakuvat toimialan tulevaisuudesta olivat aivan yhteneväiset.

Kaikki nyökyttelivät päätään, kun asiakas totesi, että akateemisista koulutuksista paras olisi lääkäri tai juristi. Myöhemmin selvisi, että seuraan liittynyt vanhempi mieskolleega haaveilee opettajan urasta. Monta kotimaista kolleegaani on siirtynyt ammattikorkeakouluihin.

Kilpailijalla on varasuunnitelma. Hänen perheensä asuu maalla ja hän säästä rahaa hankkiakseen lisää maata vanhempiensa tilan jatkoksi. Suunnitelmana on siirtyä luomuviljelyyn. Downshiftata. Lapsuuden ystävä on jo palannut suurkaupungista toteuttamaan tätä. Ei ihan vieras haave Suomessakaan?

Kolleegoiden mielestä työnantajamme paras puoli tuntui olevan joustavuus ja vastuun antaminen. Toimiston sijaintia kehuttiin myös. Turkkilaiset ovat siis voiton puolella minuun verrattuna ;)

Iltaisin kuljetetaan lapsi(a) harrastuksiin. Liikuntaa kaikki kolleegat haluaisivat harrastaa enemmän, mutta perheellisillä ei meinaa aika riittää. Uutuutena on tullut lähes jokaiseen kauppakeskukseen kuntoklubit, korttejakin oli kolleegat jo hankkineet. Kauppakeskukset muutenkin vetävät, sinne mennään viettämään aikaa, shoppailemaan, syömään, leffaan tai sinne kuntoklubille. Ne ovat auki iltaisin klo 22.

Iltaisin kokataan tai käydään ulkona syömässä. Tai syödään tuttavaperheiden kesken. Miehet laittavat ruokaa satunnaisesti viikonloppuisin, mutta ovat kaikki hyviä kokkeja :)

Ainoastaan yhdessä perheessä äiti on kotona. Siitä päästiin turkkilaiseen perhekokoon. Koulutettu keskiluokka käyttää yksityiskouluja, jotka ovat kalliita. Koulutuskulu selvästi rajoittaa perhekokoa. Yhdessä perheessä (jossa äiti kotona) on kaksi lasta, muuten yksi lapsi. Jokainen pöydän ympärillä minua lukuunottamatta on kaksilapsisesta perheestä. Kaupunkien ulkopuolella perheet ovat edelleen kookkaampia. Paikallisia ihmetytti minun suuri perhekokoni :)

Lomalla matkaillaan Turkissa ja lähimaissa. Kilpailija ja kolleega olivat lähdössä perheineen lomamatkalle. Niitä suunnitellaan antaumuksella. Rantalomien ohella suosittuja on purjehduslomat.

Kolleegoiden matkasuositukset:
1) Izmir
2) Bodrum
3) Belek (jossa kuulemma maan hienoimmat hotellit)
Alanya, Antalya, Marmaris oli vältettävien kohteiden listalla.

Veroprosentti nousee helposti turkkilaisilla kolleegoilla 35%. Perusterveydenhuolto pitää maksaa itse, sairaalahoito on ilmaista. Valtion koulut ovat ilmaisia, mutta moni laittaa lapsensa yksityiskouluun. Sanoisin kuitenkin, että paikallisen palkan ostovoima on suurempi kuin minulla. Kolleegoiden autokantakin tuli tsekattua, vahvasti Volkkaria.


Erona omaan elämään on maksuton koulutus. Kai nyt sentään uskonnolisuus tuo eron?


Työpäivän aikana ei suoriteta mitään julkirukoiluja, valtion työpaikoissa on uskonnollisten tunnuksien käyttäminen (kuten huivi) kielletty. Turkkilaiset naiset toimistollamme olivat kesämekoissa (jopa hihattomissa), korkokengissä ja kevyesti laittautuneina. Ei mitään huiveja. Moskeijassa kuitenkin käydään, etenkin miehet. Kukaan ei ollut halukas kommentoimaan käyntifrekvenssiä :) Tästä tuli sellainen tunne, että mistään viikkorutiinista ei ole kyse.

Keskustelu palautui turkkilaiseen ruokakulttuuriin, jota kaikki paikalliset ylistävät. Kaikki välimeren herkut ovat oikeasti turkkilaista perää ;)  Ruokakeskustelussa selvisi, että yksi pöydän ympärillä harrastaa paikallisia viinejä ja on niissä varsinainen asiantuntija. Toinen sanoi, että paikallinen olut on myös hyvää.  Tästä päättelen, että alkoholi ei ole ehdottomasti kiellettyjen asioiden listalla.


Niin se ero omaan elämääni? Eipä tainnut löytyä. Noh, se maksullinen koulu ja Istanbulin kaoottinen liikenne.

Samanlainen analyysi jo tehty suomalaisen ja venäläisen keskiluokan välillä. Siellä erona oli kohtuuttomat asuinkustannukset (ei ne Helsingissäkään enää ole kohtuulliset) ja osalla taas lasten maksullinen koulu.

Välillä mietin, että onko keskiluokkaisuus tauti, joka muuttaa yksilöt identtiseksi massaksi missä päin maailmaa tahansa? Massa joka puurtaa ja kuluttaa eikä usein ehdi kyseenalaistamaan. Vai onko keskiluokkaisuus se voima, joka pitää talouden pystyssä, kouluttaa lapset ja nostaa/ylläpitää elintasoa?

Toivottavasti saan samanlaisen keskustelun aikaiseksi seuraavalla työreissullani. Odotan hajontaa!

15 kommenttia:

  1. Keskiluokkainen kaupunkilaiselämä on varmaankin melko samantyyppistä ympäri maailman. Ainakin isoimmissa kaupungeissa. Koreassa selvin ero on tietysti maltaita maksava lasten koulutus ja "lisäkoulutu" (eli varsinaisen koulupäivän jälkeen seuraa vielä melkeinpä kouluilta yksityiskouluissa) sekä aikuisten pitkääkin pidemmät työpäivät. Ei ole harvinaista, että korealainen perheenisä työskentelee ainakin 6 päivää viikossa 12-14 tuntia kerrallaan. Ja jos vielä asuu Soulissa, niin pelkästään työmatkoihin saa helposti kulumaan tunnin-pari suuntaansa. Että vietä siinä nyt sitten perheen kesken laatuaikaa, harrastuksista puhumattakaan. Täällä "maalla" on onneksi ehkä helpompaa... :)

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoinen postaus! Te toki olette kaikki globaaleissa firmoissa töissä joten se yhdistää. Juttelin pitkään Skypessä viime viikolla vanhan saksalaisen ystäväni kanssa. Hän on ikäiseni, mutta tekee Zürichissä tohtorinväitöskirjaa ja luennoi kansainvälisissä konferensseissa elokuvan historiasta. Niissä piireissä lapset on aika nounou ja sitä, haluaako niitä ja ylipäänsä elämää on syytä miettiä kolme kertaa viikossa terapiassa. Sitä vaan, että kylläpä niitä erilaisiakin maailmoja löytyy.
    Mutta ovatko akateemikot ympäri maailman samanlaisia? Ehkä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta siihen en ota kantaa, mikä nyt sitten olisi parasta. Ystäväni kanssa nauroimme Skypessä sille, miten jokaisella sosiaalisella yhteisöllä on ne omat norminsa. :)
      Mietin sitäkin, että johtuuko ihmisten samankaltaisuus siitäkin, että olemme, noh, ihmisiä. Kulttuurit on vaan ohutta pintakerrosta, ihmisten tarpeet samat kaikkialla.

      Poista
  3. Woops:
    Niin minustakin. Sitten välillä jopa kauhistuttavaa, kun ihmiset syö joka paikassa Danonea, shoppaa Lidlissä, haaveilee seuraavasta lomasta.


    Terhi:
    Kyllähän tässä varmaan se yksi avainsana koulutetun ja keskiluokan lisäksi on kaupunkilaisuus. Pikkukaupungeissa tai hajaseudulla. kuvittelisin säilyvan pidempään maalle ominaisempia piirteitä.

    Varmasti mielenkiintoista ja haastavaakin asua Koreassa. Olen itse asunut Aasiassa isossa miljoonakaupungissa. Siellä kulttuurieroja jo oli vähän: tiukemmat käyttäytymissäännöt, pidemmät työpäivät ja järjettömän kallis asuminen. Sielläkin lasten elämä oli yhtä valmistautumista, että pääsee seuraavaan hyvään kouluun. Naiset pitivät miehen palkan ja antoivat sitten viikkorahaa. Välillä olisi naurattanut, kun oli oikeasti tilanteita, että miehet eivät voineet tehdä kaikkea haluamaansa, kuten syödä kalliimmassa lounaspaikassa, kun olisi viikkoraha loppunut kesken.

    Itselläni oli lähimpinä kolleegoina kaksi naista ja me tulimme pienen alkukankauden jälkeen hyvin juttuun :)

    VastaaPoista
  4. Ä.Hupulainen:
    Käsityksekseni on muodostunut omien akateemista uraa tekevien tuttavien kautta, että peli on aika kovaa: julkaista pitäisi jatkuvalla tahdilla, saada ne läpi mainekkaisiin julkaisuihin ja terävät kyynärpäät ovat hyvin yleiset. Paikkojan on rajoitetusti ja niistä pitää kilpailla.

    Siinä mielessä yksityissektori voi olla selvästi helpompi. Tässä riittää hoitaa oman leiviskänsä. Jos ei mitään ihmeellista urakehitystä tavoittele, niin kolleegoiden kanssa ei tarvitse ryhtyä kilpasille lainkaan. Ei tarvitse kyräillä, että ei kai toi nyysi mun ideaa. Ja jos mun kolleega haluaa tehdä mun duunit, niin mielelläni sluibaan :) Me kyllä tehdään muutenkin tarvittaessa yhdessä tai ristiin.

    Luulen, että akateeminen maailma etenkin Keski-Euroopassa voi olla selvästi rankempi miehelle kuin naiselle. Siellä on totuttu siihen, että naiset hoitavat lapset kotona. Onhan se sitä vähän Suomessakin. Mies saa lapsia ja painaa pitkää tutkijanpäivää ja nainen saa lapsia ja hoitaa niitä ja ura valahtaa alaspäin tai polkee paikallaan.

    Mulla on appiukko tehnyt akateemista uraa ja iso osa heidän tuttavapiiristään muodostuu apen kansainvälisistä tutkimuskumppaneista. Vuosikaudet/kymmenet he ovat vierailleet toistensa luona.

    VastaaPoista
  5. Mielenkiintoinen postaus! Jäin miettimään kuinka ennaltamäärättyä keskiluokkaan kuuluminen eri maissa on.Tarkoitan siis sitä, että Suomessa kai jokainen voi hankkia itselleen koulutuksen ja ammatin joka takaa "keskiluokkaiset" tulot. Onko sama mahdollista vaikkapa Venäjällä köyhän yksinhuoltajan lapselle? Voisiko tämä erottaa keskiluokkaisia eri maissa.

    VastaaPoista
  6. Bellis:
    Luulen, että tuosta se ero syntyy. Suomessa voi kai sanoa, että kaikilla on mahdollisuus hankkia ammatti ja koulutus (vaikka lehdissä on ollut tutkimustuloksia huono-osaisuuden vahvasta periytymisestä). Uskon vahvasti, että Venäjällä tai Turkissa varattoman perheen lapsen koulutusmahdollisuudet ovat hyvin rajalliset. Varmasti aika olemattomat, jos ei asu valmiiksi sopivassa kaupungissa.

    Suomen maksuton (en laske niitä parin sadan vuotuisia lukukausimaksuja) koulutus on aivan upea asia ja antaa tasapuolisesti mahdollisuuksia nuorille!

    VastaaPoista
  7. On aina mielenkiintoista lukea tällaisia vertailuja =)

    VastaaPoista
  8. Vera:
    Kiva kuulla :)
    Minusta on niin mielenkiintoista päästä kuulemaan miten muissa maissa arkielämä sujuu.

    VastaaPoista
  9. Mä tapasin pari vuotta sitten oman alani kollegoja eri puolilta Erooppaa ja silmät kyllä avautuivat aika paljon. Missään muualla paitsi meillä Pohjoismaissa ja lisäksi Virossa ei tunnettu esim. tällaista perhevapaa-asiaa lainkaan. Töihin palattiin lapsen ollessa max kolmen kuukauden ikäinen ja oli ihan ok joutua hankkimaan lapselle sitten joku hoitaja joko kotiin tai sitten viedä se muksu jonnekin ykstyiseen päiväkotiin hoitoon. Toinen vaihtoehto olisi toki ollut jäädä kotirouvaksi, mutta se olisi torpannut työhaaveet lopullisesti. Yksi jututtamani nuorehko nainen oli alunperin saksalainen, joka asui nykyisellään Hollannissa. Yksi syy lähteä Saksasta oli juuri se, ettei alle kolme-vuotiaille ollut mitään mahdollisuutta saada hoitoa ja se olisi tarkoittanut sitä, että hän ei olisi voinut enää (koskaan) tehdä sitä työtä, johon hänet oli koulutettu, vaan hän olisi joutunut tekemään pysyvän valinnan.

    Tän reissuni jälkeen mä olen ollut tosi tyytyväinen suomalaiseen, ehkä vähän ontuvaan systeemiin, joka kuitenkin takaa kaikille suurinpiirtein yhtäläiset mahdollisuudet.

    VastaaPoista
  10. Olipa mielenkiintoinen postaus!

    VastaaPoista
  11. Mirka:
    Useimmat naiskolleegani ovat olleet äitiyslomalla vähintään 6kk osa lähelle vuotta riippumatta siitä, mikä on "virallinen" äitiyslomanpituus (usein tuo 3kk). Ilmeisesti monessa maassa työsopimus antaa mahdollisuuden palkattomalle vapaalle, josta ei voida irtisanoa. Se ei tietenkään vastaa Suomen järjestelmää, jossa kotona voi olla huomattavasti pidempään ja työsuhde säilyy. Tosin yksityisella tuon työsuhteen säilymisen kanssa on vähän niin ja näin, perhevapailta palaavien oikeuksia poljetaan monessa paikassa laittomuuksiin saakka. Harva vaan lähtee oikeuteen saakka.

    Päivähoito on kyllä Suomessa erinomainen järjestelmä. Ainakin siltä osin, että se mahdollistaa naisten töissäkäymisen. Omasta mielestäni varhaiskastuksellisestkin se on ainakin useimiten onnistunutta, mutta se pysyköön omana keskustelun aiheenaan.

    Vaikka yksityinen hoitaja on varmasti ihan toimiva ratkaisu noissa maissa, joissa ei ole päivähoitojärjestelmää on se kuitenkin vanhemmille raskas. Hoitaja pitää hankkia, jotenkin pitäisi pystyä varmistumaan hoidon laadusta ja noissa maissa pätevät ammattilaiset hinnoittelevat palvelunsa siten, että ne eivät ole kaikkien keskiluokkaisten ulottuvilla. Sitten tuleekin kaikenlaista "laastariratkaisua", 19v bilehimoiset aupairit hoitavat kärttyistä vauvaa. Tai työluvattomat naiset. Ei todellakaan hyvä. Itse tuskin uskaltaisin kummalekkaan jättää kovin pientä lasta.

    Mutta kyllä suomalainen yhteiskunta vielä toistaiseksi järjestää kaikille mahdollisuudet ammattiin ja töissä käymiseen.


    Nonna:
    Kiitos :)

    VastaaPoista
  12. Hirmuisen mielenkiintoinen juttu. Yllättävän tasaista sakkia kyllä. Olisi luullut löytyvän enemmän eroja.

    VastaaPoista
  13. Leonida:
    Kiitos.
    Itse olisin myöskin odottanut enemmän eroa Turkin ja Suomen välillä. Turkki kun horjuu Euroopan ja islamistisen arabivaltiovälillä sekä kehittyneen ja kehitysmaan välillä.

    VastaaPoista